Lauantaina tuli juhlittua hyviä uutisia. Ilo vaihtui kuitenkin sunnuntaina suruun, kun keltaisen lehdistön lööpit tavoittivat meidät iltapäivällä. Ensin oli pelko, sitten tuli tieto. Eno oli lauantaina lähtenyt saareen, mutta kävellessään laiturilla veneelle, oli jostain syystä joutunut veden varaan eikä päässyt omin voimin ylös merestä. Tarrasi tiukasti kiinni puomiin, ja löytyi siitä sunnuntaina iltapäivällä. Menehtyneenä. Nyt tekee aika tiukkaa. Jostain pitäisi taas löytää se voima jolla kasaa itsensä, ja keskittyä johonkin tulevaan. Miun kohdalla sytostaatteihin jotka on seuraavan kerran torstaina. Onneksi töissä ei voi pysähtyä miettimään asioita. Ei vielä pitänyt olla enon aika. Ei saanut olla. Voi prkl.