Olen tänään ollut elämäni ensimmäisissä hautajaisissa, joissa arkku oli kiedottu valtiolippuun ja molemmilla puolin arkkua seisoi kolme rakuunaa kunniavartioissa. Jo matkalla hautajaisiin itketti, ja ensimmäisen virren alkaessa miun olisi tehnyt mieli juosta ulos kappelista ja vain itkeä ja huutaa. Ei niinkään vainajan takia, vaan kaikkea tätä tapahtunutta. Koko kesän olen lykännyt itkua ja pahaaoloa oman sairastumisen, ystävän kuoleman, toisen ystävän onnettomuuden, koiran lopettamisen ja kaiken muunkin kohdalla. Muistan kun tulin eläinklinikalta pelkän hihnan kanssa kotiin. Matkalla halusin itkeä, mutta järkevä insinööriminä harjoitti itsehillintää kotiin asti. Sitten ajattelin, että nyt voi itku tulla. No ei se tullut.

Koko kesän olen ollut se vahva, joka kannattelee paitsi itseään, myös perhettä, läheisiä ja ystäviä. Tästä selvitään, minä en kuole. Kaikki muuttuu hyväksi. Itken ja suren sitten kun ehdin ja voin, nyt ei ole sen aika. Tänään kappelissa tuijotin kattolamppua ja hoin itselleni "lamppu, lamppu, lamppu...". En voinut katsoa ketään silmiin. Tai yleensäkään katsoa ketään. Ja lampun hokemisesta huolimatta kyyneliä valui. Ja mitä tekee insinööri? Hokee sitä lamppua entistä vahvemmin, ettei kukaan vaan näe, että miullakin on paha olla, miekin itken. Nytkin tässä koneella, turvallisesti kotona, hillitsen itseäni vaikka itkettää. Mies ja lapset on saunassa ja voi tulla tähän koska tahansa. En halua järkyttää niitä. Ihan sekoa. Mutta minkäs sitä ihminen itselleen voi. Minusta tuli lasten syntymän jälkeen ihan hirmuinen itkupilli, ennen hallitsin itseni paljon paremmin. Nyt itken ilosta ja surusta. Tunnen itseni ja tiedän, että kunnon itku helpottaisi ja parantaisi oloa. Mutta haluan itkeä yksin. Minulla on helpompi olla, kun en joudu näyttämään ihan pahimpia hetkiäni muille. Jaksan sitten taas paremmin kaikkea muuta ja muita.

Eikä tuo tiistaina iskenyt silmätulehduskaan taida oikein hyvää tykätä tästä poraamisesta. Silmä oli ihan hirveän näköinen tiistai-iltana! Punoitti, ja näytti siltä kuin valkuaisessa olisi ollut vesirakkula. Ei muuta kuin keskiviikkona lääkäriin, ja sieltä tuli troppeja ja kolme päivää sairaslomaa. Siis täh?! Silmätulehduksesta? Jep, sanoi lääkäri. Sytostaatit päällä, leikkaus tulossa ja silmä tulehtunut. Ei mitään asiaa muualle kuin kotiin, ja aurinkolasit silmille sisälläkin. Kyllä oli tyhmä olo. Onneksi tropit purivat nopeasti, ja silmä on paljon parempi jo. Ei parantunut, mutta parempi. Yhtään ei kyllä tehnyt mieli laittaa ripsiväriä kun lähdin sinne hautajaisiin, mutta ilmankaan en oikein kehdannut lähteä. Olisin tietty voinut olla kunnon diiva, ja mennä sinne hautajaisiinkin aurinkolaseissa... Kukaan ei olisi nähnyt, että ripisvärit puuttuu, eikä huomannut itkemistä. Heh.

Pidin muuten ensimmäistä kertaa peruukkia auki, enkä askarrellut lettiä tai ponnaria. Ihme kyllä, se näytti tosi hyvältä! Ja luonnolliselta. Alan kai pikkuhiljaa tottua tummempaan tukkaan. Ja otsatukkaan. Se ei ole hullumpi. Silti kyllä edelleen mieluummin valitsen pipon kuin peruukkia. 

Itsehillintäni alkaa palautua, ja juuri ajallaan. Saunojat ovat siirtyneet kuivattelemaan ja pukemaan. Miehen puhelin on soinut jo neljä kertaa, ja mietin, raaskinko käydä viemässä luurin hänelle vai annanko nauttia saunasta. Ovat nimittäin työpuheluita. Ja kun ei ole kenenkään henki kyseessä, antaisin mielelläni rakkaan miehen levätä vielä hetken rankan työviikon jälkeen. Ehtii se surra ja murehtia noita työasioita kohtakin.