perjantai, 20. lokakuu 2017

Aurinko paistaa risukasaan

Minulla menee hyvin. Ja uskallan sekä haluan kertoa sen koko maailmalle! Ihana lääkärini soitti ja kertoi, että olen saanut puhtaat tulokset niistä koepaloista. Niin, tiedän. "Mitä ihmettä, mistä sinä sen jo tiedät?" No kun kysyin... Kerroin, miten yhdessä hoitajan kanssa itkimme hyviä uutisia. Lääkärikin on enemmän kuin iloinen. Siinä samalla ilmoitti siirtävänsä miut keuhkopolin asiakkaaksi, koska haluavat nyt vielä selvittää, mistä se imusolmukkeen kasvu ja tulehduksellisuus johtui. No sehän sopii. Yksi poissuljettava juttu on tuberkuloosi(!!), koska olin 1,5 vuotta sitten tietämättäni tekemisissä tubia sairastavan ihmisen kanssa. Siitä siis aloitetaan. Vaihteeksi on taas luvassa labroja ja kuvauksia. Alan olla aika haka suunnistamaan keskussairaalassa, toissapäivänä neuvoin tuttavalle parhaat parkkipaikat ja reitit röntgeniin. Ei ihme, että luulevat minua jo henkilökunnaksi...

Töissä olen saanut ihan loistavaa palautetta. Hymyilin eilen koko pävän, kun luin arvioinnit. Ja ne ovat nimenomaan minun persoonaani liittyviä kiitoksia. Kiireestä ja stressistä huolimatta olen onnistunut hyvin, ja olen siitä iloinen ja onnellinen! Elämänmyönteisyyteni ja innokkuuteni on tarttunut. Jihuu! Minun "asiakkaani" näkevät, että teen sitä mitä rakastan ja viihdyn työssäni. Lisäksi olen tässä polkaissut pystyyn osakeyhtiön, teettänyt pohjapiirroksia ja kustannuslaskelmia, kirjoittanut liiketoimintasuunnitelmaa, laskenut silmät ristissä laskuja Excelillä, juossut pankeissa, saanut lainalupauksen, opetellut käyttämään Hyrrää ja vääntänyt papereita Elyyn. Oma yritys joka työllistää sekä minut että pari ulkopuolista, on ihan kohta todellisuutta. Ja on tässä koettu sekin ihme, että ulkona ihan oikeasti on paistanut aurinko, eikä ole satanut. Joten: elämä on ihanaa!

keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Ajatuksia sytostaateista ja muustakin

Kello on 7 aamulla, ja minä olen valvonut lähes koko yön. Ilmeisesti stressi alkaa purkaantua? Anyways, oli sitten aikaa tehdä kaikkea sellaista, mitä en normaalisti tee. Mm. luin molemmat iltalehdet, ja toisessa niistä (en kyllä enää muista kummassa) oli tarina rintasyöpää sairastavasta naisesta, Leenasta. Tämä Leena on lähes järjestelmällisesti kieltäytynyt hoidoista, lähinnä sytostaateista, koska "ne ovat niin rankkoja". Ja nyt tulee tylytystä.

KYLLÄ - sytostaattihoidot ovat superrankkoja, ja ne tekevät todella sairaaksi. Niitä on kuitenkin vain rajallinen määrä, ja ne ovat todella tehokkaita. Ymmärrän, miten jollakulla tulee halu jättää leikki kesken. Mutta kun niitä tosiaan on vain se rajallinen määrä! Ne loppuvat (useimpien kohdalla) joskus! Artikkelin Leenalla pääsyy sytostaateista kieltäytymiseen oli se, että tukka putoaa, hän ei halunnut olla kalju. Joten:

EI - en missään nimessä hyväksy hoitojen keskeyttämistä vain siksi, että ne ovat rankkoja, vielä vähemmän sitä, että niistä kieltäydytään ulkonäöllisistä syistä. Ja tämä on kuulemma ihan normaalia!!!!! Hoitojen aikatauluja myös sovitellaan paremmin töihin ja lomiin sopiviksi. Aina pitäisi mennä sairaus (tai tavoiteltu terveys) edellä!

Tulen todella, todella, TODELLA vihaiseksi, kun luen tai kuulen Leenan tarinan kaltaisia juttuja. Siis ihan oikeasti! Kyllä, meidän syöpäpotilaiden pitää taistella. Me emme saa antaa periksi ja luovuttaa, koska olemme itse vastuussa itsestämme. Syytä ei voi vierittää lääkäreiden harteille "kun lääkärikin sanoi, että se on 50/50 auttavatko sytostaatit" (lainaus Leenan kommentti artikkelissa). Prkl siitä otetaan sitten selvää! Koska aika usein ne auttavat, niin rankkoja kuin hoidot ovatkin ja niin sairaiksi kuin ne tekevätkin. Edelleen, ne loppuvat jossain vaiheessa, ja siinä välissä on hyviäkin viikkoja.

Ja minulle on ihan turhaa tulla sössöttämään, että "olen löytänyt Jeesuksen/Jumalan/armon/what ever ja olen valmis kuolemaan". Näinkö vähän nämä marttyyrit arvostavat omaa elämäänsä? Saipahan nyt Leenakin viisi minuuttiansa julkisuudessa, voi oikein lehdessä kertoa miten on valmis kuolemaan, vaikka ei ole tehnyt kaikkeansa voidakseen jatkaa elämistä. Jos hänen tilanteesa olisi ollut se, että syöpä oli jo lähtötilanteessa parantumaton, ymmärtäisin paremmin. Mutta ei, lähtötilanteessa homma oli vielä hanskassa ja hoidettavissa. 

Leena myös tilittää, ettei kukaan kertonut, että rinta voidaan myöhemmin rakentaa uudelleen. Aha. No, miulle tämä ainakin on ollut selvää alusta asti. Otinko asiasta itse selvää, kertoiko sairaalan rintahoitaja, kirurgi vai joku syöpäpolilla tai proteesia hakiessa syöpäyhdistyksen täti, sitä en muista. Mutta kyllä tietoa on ollut. Syöpäpotilaille lisäksi jaetaan valtavat niput erilaisia oppaita ja esitteitä, jos niitä vain viitsii lukea, niin tietoa kyllä on saatavilla. Jopa minä tiedän, että kaksi vuotta leikkauksesta voidaan tehdä uusi rinta, ja viisi vuotta leikkauksesta imusolmukesiirto. Ja molemmista operaatioista on koko ajan keskusteltu lääkärinkin kanssa. Kaikille minua hoitaville on täysin selvää, että nämä operaatiot tehdään. Ihan kuten alusta asti meille kaikille oli selvää, että koko rinta poistetaan, ei vain osia siitä "ulkonäöllisistä syistä".

Tiedän, minä olen taistelijaluonne. Olen aina ollut. Ja olen aina sietänyt huonosti luovuttajia, joilla on heikko itsetunto. En ole besserwisser, vaan hyvinkin usein väärässä ja uskallan sen myöntää. En myöskään yleensä arvostele ihmisiä julkisesti (enkä varsinkaan näin nimimerkin takaa huutelemalla), mutta nyt on pakko. Ihminen, joka osallistuu roosanauha-kampanjaan kertomalla noin typerän, pinnallisen marttyyritarinan, on ÄÄLIÖ. Leena, SINÄ olet se ääliö. Olet itse vastuussa itsestäsi ja hoidoistasi, eivät lääkärit. Toki hoitojen onnistumista kukaan ei voi taata, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tekisi mieli sanoa vielä muutakin, mutta niiden asioiden sanominen julkisesti voisi ehkä myöhemmin kaduttaa. Joten lopetan tähän. *emoji, jolla on kulmat kurtussa ja savu nousee korvista* AAAARGH!

tiistai, 10. lokakuu 2017

Puhtaat tulokset!

KOEPALA OLI PUHDAS, EI OLE SYÖPÄÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!! Eipä muuta sanottavaa. =) Illalla joutuu ehkä juomaan vähän kuohujuomaa.

perjantai, 6. lokakuu 2017

Varovaista optimismia

Jos koepalatulokset olisivat superpahoja, alustavat tulokset olisivat tulleet viikossa. Normaalisti aikaa menee se 2 viikkoa. Nyt on jo perjantai-ilta, leikkauksesta kulunut 1,5 viikkoa, eikä ole sairaalasta soitettu eikä ole tullut kirjettäkään. Eli ei ne koetulokset ainakaan ihan hirveän pahat ole... Ehkä... Tiistaina Herceptin-pistokselle, jospa sitten kuulisi jotain tuloksia. Varovaista optimismia ilmassa! =)

tiistai, 3. lokakuu 2017

Be gratefull of what you have

Etuoikeutettuna olen tänään päässyt Nordic Business Forumissa kuuntelemaan loistavaa puhujaa, Nick Vujicicia. Paljon olisi sanottavaa tästä, mutta kiteytän tähän: ole kiitollinen siitä, mitä sinulla on. Koska se voi olla paljon. Ja se voi loppua yht äkkiä. Kun Nick pyysi meitä miettimään kolme asiaa, joista olemme kiitollisia, ensimmäisinä mieleeni tulivat poikani ja mieheni. Ja nämä ovat ne kolme asiaa, joista en koskaan halua luopua. Terveys on jo mennyttä. Mietin sitä, mietin rahaa, mietin monia asioita. Tajusin, etten koskaan ikinä milloinkaan olisi valmis vaihtamaan käsiäni ja jalkojani miljooniin ja maineeseen. Terveys on se asia, jota toivon itselleni ja läheisilleni. Jos saisin esittää pullonhengelle kolme toivomusta, ne olisivat

1. pitkä ja terve elämä läheisilleni
2. sen verran rahaa pankissa, että ei tarvitsisi sitä murehtia
3. en tiedä. World peace?

Hassua huomata, että pärjäisin kahdella toivomuksella. Sairastumiseni alusta alkaen (ja ehkä jopa jo ennen sitä) olen kokenut tarvetta yksinkertaistaa elämääni. Koen palavaa tarvetta tehdä asioita vaikeasti ja hitaasti. Lämmittää puilla, jotka olen ensin itse pilkkonut ja kantanut tupaan, ehkä jopa raahannut metsästä. Tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan itse keräämistäni tai kasvattamistani aineksista. Neuloa itse omat villasukkani (ihan vielä en sentään haaveile lampaiden kasvatuksesta ja villan kehräämisestä). Suurin unelmani olisi täyttää maatila eläimillä, herätä aamunkoitossa hoitamaan niitä, leipoa leipää leivinuunissa ja siirtyä osittaiseen omavaraistalouteen. En ole aiemmin tajunnutkaan, kuinka paljon tätä haluaisin. Nautin kaikesta mitä meillä on, enkä todellakaan ole valmis luopumaan tekniikasta (hei, olenhan insinööri!). En siis halua "hihhuloida". Ehkä samaan liittyy myös se, että en ole kokenut uskonnollista herätystä. Kiroilen edelleen, ja koen ahdistavana kun minulle tarjotaan mahdollisuutta tulla kuuntelemaan Jumalan sanaa. Tai kun sairaalassa viereisessä vuoteessa rukoillaan kovaäänisesti. Uskon johonkin, mutta en tiedä, mitä se on. On olemassa jotain meitä suurempaa ja yliluonnollista, mutta en tiedä mitä. En koe tarpeelliseksi rukoilla.

Mutta haluan yksinkertaisempaa elämää. Vähemmän televisiota, enemmän ruumiillista työtä. Aikaisia aamuja eläinten kanssa, itse kasvatettua ja valmistettua ruokaa. En osaa selittää tätä tarkemmin. Ehkä koin Nickin puheen aikana jonkinlaisen valaistumisen ja tajusin, että olen tyytyväinen moneen asiaan elämässäni. On vielä paljon saavutettavaa ja koettavaa, mutta minä olen myös saanut paljon. Monta asiaa, joihin olen tyytyväinen. Asioita, joista olen onnellinen. Asioita (ihmisiä) joiden puolesta olen valmis taistelemaan. Minulla on rakkautta ja minä voin antaa sitä. Minulla on onnea. Toivottavasti minulla on myös terveyttä ja pitkää ikää, jotta voin nauttia rakastamistani ihmisistä ja asioista vielä pitkään, ja jakaa onneani myös muille.

Te muut. Nauttikaa siitä mitä teillä on nyt. Älkää aina halutko lisää ja enemmän. Joskus vähemmän on enemmän.