sunnuntai, 19. elokuu 2018

Kesä kallistuu syksyyn...

Hitaasti sairastuminen alkaa jäädä ajatuksissa enemmän ja enemmän taka-alalle muiden juttujen jyrätessä tämän ohi ja yli. Hyvä niin. Silti se pieni peikko on siinä olkapäällä koko ajan istumassa, ei tästä kokonaan eroon pääse! Aina ennen jokaista kontrollia valvon pari yötä. Ja nyt kun kesän aikana löysin ranteesta pikkiriikkisen "patin", niin heti mietityttää mikä se on. Pitihän se käydä näyttämässä työterveydessä, ja suunta on röntgeniin. Tuskin mitään vakavaa. Imusolmukesiirto on edessä lokakuussa, se tuli vähän yllättäen. En muista, kirjoitinko siitä jo jotain.

Kirje tuli jo alkukesästä. Ihme, että löysi perille! Siinä oli nimittäin 8 vuotta vanha nimi ja 10 vuotta vanha osoite. Perille se silti tuli. Kun soitin HUSin keskukseen päivittääkseni yhteystietoja, se ei sujunutkaan kuin elokuvissa... Kirjoitan siitä lisää toiste, jos en jo kirjoittanut. Kesän olen vain nauttinut elämästä, ja vielä jatkan. Kyllä tässä enemmän tulee tartuttua asioihin nyt heti eikä vasta 15. päivä! Elämää pitää elää nyt. Kesä voisi vielä jatkua miun puolesta pidempäänkin, yhtään en haikaile takaisin töihin vaikka hyvin siellä viihdynkin. Mutta niin se vain on, huomisaamuna pitää taas alkaa pakertaa. Joten nyt unille!

sunnuntai, 15. heinäkuu 2018

Väliaikatiedotus

Ihan vain kerron, että tarkastuksissa olen saanut puhtaat paperit ja elämä hymyilee. Toivottavasti jatkossakin!

tiistai, 13. helmikuu 2018

Romuna

Okei, olen terve. Poislukien se lymfaödeema, jonka kanssa näköjään pystyy kyllä elämään. Pienillä rajoituksilla... Mutta voi hitto kun olen fyysisesti huonossa kunnossa! Nyt kun on alkanut uusi "normaali" eli hevoset muuttivat jälleen omaan talliin, huomaan olevani fyysisesti rapakunnossa. Miten voikin kunto romahtaa näin nopeasti? No okei, eihän tämä nyt ihan hetkessä tapahtunut ja kunto on kohonnut kesästä ja hoitojen loppumisesta ihan huimasti, mutta kun ei ole siinä kunnossa kuin kaksi vuotta sitten ennen syöpädiagnoosia, niin jopas on vaikeaa. Eipä tästä kai voi olla muuta kuin suunta ylöspäin? Ja näin uskonkin. 

Aamutallista olen tänäänkin hakenut yi 6000 askelta klo 5, enkä edes ehtinyt tehdä kaikkia hommia kun oli kiire junaan ja töihin jotka alkaa klo 8. Onneksi näitä aamuja ei ole kuin yksi viikossa, yleensä riittää että olen perillä vähän myöhemmin. Vaikka tänään oli rankka aamu ja päivästä tulee pitkä, niin silti nautin tästä. Ja nautin suunnattomasti siitä tiedosta, että kunto kohoaa koko ajan. Nyt on tallissa 2 hevosta, kohta 16. Jos ei siinä ala heppatytön kunto kasvaa, niin missäs sitten? =)

maanantai, 29. tammikuu 2018

Suunta ylöspäin

Kiipesin töissä portaat ylös kuudenteen kerrokseen. Vaikka hengästyttääkin, niin ei paha, kun otetaan huomioon, että vielä viime kesänä syöpähoitojen päätyttyä kykenin vain juuri ja juuri kävelemään ovelta hissille. ✌️ Suunta on siis kirjaimellisesti ylöspäin, hehee.

Eilinen kontrollikäynti sujui odotetusti, veriarvot hyvät ja TT-kuva puhdas. Seuraava kierros toukokuussa!

Ja kunnonkohotuskampanja saa todellisen lisäbuustin, kun hevoset muuttavat tässä kuussa omaan, IKIOMAAN (no, pankin...) talliin!

tiistai, 2. tammikuu 2018

Hyvää uutta vuotta!

Täytin äsken lapsen esikouluhakemuksen. Aloin itkeä! Aloin itkeä, koska lapsi kasvaa. Ja itken, koska olen niin onnellinen, että olen näkemässä ja kokemassa tämän. Minä olen elossa!!!!! 

Viimeiset pari kuukautta on mennyt näin. Itken kaikesta ja kaikkea. Ihan vaan siitä ilosta, että olen olemassa ja pysyn olemassa. Miun elämä menee eteenpäin. Sain vakituisen työpaikan, juuri sieltä mistä halusin. Ensi viikolla pitäisi tehdä kaupat hevostallista, juuri siitä minkä halusin. Sain joululahjaksi pianon jolla olen saanut pimputtaa Sylvian joululaulua yhdellä kädellä, juuri kuten halusin. Ja minä olen terve. Juuri kuten halusin. Sanat eivät riitä kertomaan tätä onnen ja helpotuksen tunnetta, mikä puristaa rintaa ja pyrkii ulos jatkuvana itkuna, ilosta ja surusta. 

Ja Anne, kohtalotoverini. Pysy vahvana. Elä kaikki tunteet läpi ja nauti kaikesta, vaikkei se herkkua olekaan. Ajattele se väsymys mahdollisuutena lukea, katsoa elokuvia, nauttia kaikesta siitä mihin ei terveenä ole aikaa (sillä rajoitteella, että mitä nyt sitten kykenee tekemään). Siulla on nyt pahin takana! Sädehoito on sytostaattien jälkeen ihan pala kakkua. Sen jälkeen iskee suunnaton väsymys ja uupumus ja voimattomuus. Fyysinen kunto on nolla, psyykkinen kunto kysymysmerkki. Mutta siitä alkaa nousu! Ensimmäiset TT-kuvat sitten kesällä varmaankin, ja ihan mieletön jännitys ja hermostus kun odottaa tuloksia. Ja voin muuten kertoa, että se ei helpota myöhemminkään, miulla seuraavat kuvat ensi viikolla, ja hepuli on jo alkanut. Se pahuksen piru tuossa olkapäällä kyselee, että mitäs jos... Ja miä koitan vetää sitä turpaan, jotta olisi hiljaa. Keskityn kaikkeen tähän hyvään, ihanaan ja onnelliseen. Juon arkenakin kuohuviiniä, jos siltä tuntuu. Ihan vain, koska pystyn. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!