Vastaus on, että hyvin. Tiesin itseni vahvaksi ja kestäväksi, mutta en osannut unelmoidakaan, että selviän sytostaateista näin hyvin. Pahoinvointihan alkoi heti 30 minuuttia siitä kun nesteet tippuivat suoneen, ja pahoinvointia jatkui perjantaiaamuuun (eli juhannusaattoon) asti. Se pysyi kurissa ihan sillä, että lepäsin ja söin tiukasti kahden tunnin välein. Hyviksi herkuiksi osoittautuivat taco-lastut ja cocacola. Jep! Epäterveellisellä linjalla mennään siis! Varsinaista ruokaa ei ole tehnyt mieli moneen päivään, mutta leipää syön tosiaan parin tunnin välein. Ja se on kuulkaas tarkkaa... Jos menee yli 2 tuntia, alkaa etoa kovasti. Ja jos syö liikaa, tulee kamala olo. Sämpylästä voi syödä toisen puolikkaan. Ehkä jos on ajoissa liikkeellä, voi ottaa kinkkusiivun siihen päälle. Vitsailin, että pitää vissiin laittaa kello soimaan kahden tunnin välein "SYÖ!". Nousin yölläkin syömään, ja minä en siis IKINÄ koskaan milloinkaan ole syönyt öisin!

Yhtään ainutta pahoinvointilääkettä en ole joutunut ottamaan, olen siis saanut vain sen annoksen minkä sain keskiviikkona sairaalassa. Se on riittänyt. Mutta voi pojat että kuulkaa väsyttää! Nukuin keskiviikon, torstain ja perjantain. Vielä lauantainakin oli pakko levätä runsaasti, sunnuntaina selvisin jo yksillä kahden tunnin päiväunilla ja jaksoin vähän seurustella juhannusvieraiden kanssa. Perjantaina kävimme kävelyllä, järven rantaan ja takaisin (2x800, eli yhteensä melkein 2 km), ja se oli liian pitkä matka. Oli pakko mennä pitkäkseen. Mutta ei se mitään, koska minulla oli tilaisuus levätä. Vieraat tiesivät tilanteen, ja olivat täysin itseohjautuvia. Hoitivat siinä sivussa koko huushollin, minä ensimmäistä kertaa elämässäni en oikeasti tehnyt juhannuksena mitään. Teki hyvää, teki pahaa ja tuli tarpeeseen. Eikä koskaan enää jos miussa henki pihisee.

Sunnuntaina alkoi sitten jo väsyttää se lepääminen. Ihan hissukseen kävin uimassa lasten kanssa, ja yritin pysyä jalkeilla. Sujui hyvin, mutta päiväunet tarvittiin silti. Ja edellisenä yönä jouduin piipahtamaan lääkekaapilla hakemassa Ibusalia, ihan vain siksi, että kortisonin haihduttua alkoivat lihassäryt. Ei periaatteessa mitään kovaa kipua tms., mutta sen verran ärsyttävää, että valvotti. Eikä tiennyt miten päin olisi nukkunut. Joten otin sitten suosiolla yhden pillerin, ja sainkin nukuttua vähän paremmin. Aikaisempina öinä kortisoni oli valvottanut. Tunnen myös sen verran hyvin kroppani, että tiesin, että jos en saa "kipua" kuriin, alan jännittää lihaksi ja sitten kohta olenkin ihan krampissa ja huonossa kunnossa. Joten lääkettä nuppiin ja peiton sisään, helteestä huolimatta! Kun jaloissa reisilihakset pysyvät lämpiminä ja rentoina, minä pysyn rentona. Saunaan olisi tehnyt mieli, mutta en jaksanut mennä.

Illalla kotona oli pakko ottaa toinen Ibusal, koska heräsin yöllä levottomuuteen. Taas lihaksia pakotti, mutta ei varsinaisesti sattunut (eli jos olisin "terve", en olisi edes hakenut tuota nappia). Koko kroppa on sen oloinen, kuin minut olisi vedetty lihamyllystä läpi. Joka ikistä lihasta pakottaa (mutta ei satu!), jomottaa ja väsyttää, veto on ihan poissa. En vain jaksa seisoskella, pitää istua. Pää on ollut puuroa, ihan kuin olisi valvonut viikon putkeen. Periaatteessa kai olekin, vähän vajaan viikon. Aivotoiminta ei siis ole ihan vilkkaimmillaan, mikä voi selittää miksi hukumme tällä hetkellä leipään (vieraat toivat leipää, mies osti leipää, ja minä varmuuden vuoksi kun kävin kaupassa, otin leipää).

Tällä hetkellä kroppa ei tiedä onko sillä kylmä vai kuuma, joten välillä palelen horkassa kolmen peiton alla sohvalla, ja hetkittäin (kuten nyt) istun pelkässä yöpaidassa ja hikoilen kuin pieni sika. Ibusalia on joutunut ottamaan tänäänkin. Toivottavasti näillä pärjää aamuun, koska ne on loppu nyt. Eikä ole tällä viikolla miestä jota juoksuttaa, se lähti lasten kanssa toiselle puolelle Suomea kesäloman viettoon. Ei se mitään, päivä se on huomennakin, ja aion selvitä kauppaan hakemaan lisää juotavaa ja niitä hyviksi havaittuja tacolastuja. Apteekki on siinä vieressä, ja ostan sieltä Burana-hyllyn tyhjäksi (jos ei siis enää säännöstellä, ja saa ostaa peräti kaksi pakettia!). Kroppa on toisella tavalla kipeä, nyt lihaskivut iskivät alaselkään ja se on hetkittäin (ja ihan vain sekunteja) sen tuntuinen kuin menisin keskeltä kahtia. Aamulla tallilla en voinut kumartua, ja olen tosi hidas liikkeissäni. Silti piti päästä hevosten mukaan Tuntemattoman kuvauksiin, ja olisin siellä varmaan vieläkin jos ei avustajan olisi ollut pakko lähteä kotiin.

Onneksi piti, koska kotimatkalla huomasin olevani ihan loppu. Kaukaa viisaana olin järjestänyt meille varakuskin, joska sitten kruisaili miun auton ratissa reilut 200 km tuonne ja takaisin, minun nauttiessa vaihtuvista maisemista, karkista ja vissyvedestä. Oli hyvä keikka, teki hyvää päälle, oli kivaa, ja oli ihan hemmetin rankkaa. Pari tuntia meni kevyesti sohvalla pötkötellessä, nyt vasta alkaa elämä taas voittaa.

Selvästi minulla on nyt se ongelma, että koska olen kohtalaisen hyvässä kunnossa, en huomaa kun väsyn. Ja sitten väsyn liikaa. Koska olen aina tottunut tekemään älyttömän paljon ja kovalla temmolla, en tajua, että 30 minuuttia kaupassa on se maksimi mitä sinä päivänä voi suorittaa. Pitää opetella ihan uusi elämänrytmi, sen syömisen lisäksi. Mutta hei, tänään ei päiväunia! Enkä koe jääneeni mistään paitsi. Nukun sitten yöllä, yksin isossa sängyssä. Lapsia on ihan hirveä ikävä (onhan ne olleet reissussa jo melkein 20 tuntia). Ja on se vaan pirun hyvä että ovat, saan ihan oikeasti levätä.

Tukan lähtöön on muuten todennäköisesti enää päiviä. Päänahka kuumottaa siihen malliin, että siellä ne sytostaatit tekee töitään. Ja tukka likaantuu päivässä, kun normaalisti pesen sen kaksi kertaa viikossa. Nyt on pakko pestä päivittäin. No, onpahan vielä toistaiseksi jotain mitä pestä... Lyhyestä virsi kaunis: olin varautunut henkisesti johonkin paljon pahempaan, ja olen päässyt tosi vähällä. KUOLE SYÖPÄ! Minä voitan!