Täytin äsken lapsen esikouluhakemuksen. Aloin itkeä! Aloin itkeä, koska lapsi kasvaa. Ja itken, koska olen niin onnellinen, että olen näkemässä ja kokemassa tämän. Minä olen elossa!!!!! 

Viimeiset pari kuukautta on mennyt näin. Itken kaikesta ja kaikkea. Ihan vaan siitä ilosta, että olen olemassa ja pysyn olemassa. Miun elämä menee eteenpäin. Sain vakituisen työpaikan, juuri sieltä mistä halusin. Ensi viikolla pitäisi tehdä kaupat hevostallista, juuri siitä minkä halusin. Sain joululahjaksi pianon jolla olen saanut pimputtaa Sylvian joululaulua yhdellä kädellä, juuri kuten halusin. Ja minä olen terve. Juuri kuten halusin. Sanat eivät riitä kertomaan tätä onnen ja helpotuksen tunnetta, mikä puristaa rintaa ja pyrkii ulos jatkuvana itkuna, ilosta ja surusta. 

Ja Anne, kohtalotoverini. Pysy vahvana. Elä kaikki tunteet läpi ja nauti kaikesta, vaikkei se herkkua olekaan. Ajattele se väsymys mahdollisuutena lukea, katsoa elokuvia, nauttia kaikesta siitä mihin ei terveenä ole aikaa (sillä rajoitteella, että mitä nyt sitten kykenee tekemään). Siulla on nyt pahin takana! Sädehoito on sytostaattien jälkeen ihan pala kakkua. Sen jälkeen iskee suunnaton väsymys ja uupumus ja voimattomuus. Fyysinen kunto on nolla, psyykkinen kunto kysymysmerkki. Mutta siitä alkaa nousu! Ensimmäiset TT-kuvat sitten kesällä varmaankin, ja ihan mieletön jännitys ja hermostus kun odottaa tuloksia. Ja voin muuten kertoa, että se ei helpota myöhemminkään, miulla seuraavat kuvat ensi viikolla, ja hepuli on jo alkanut. Se pahuksen piru tuossa olkapäällä kyselee, että mitäs jos... Ja miä koitan vetää sitä turpaan, jotta olisi hiljaa. Keskityn kaikkeen tähän hyvään, ihanaan ja onnelliseen. Juon arkenakin kuohuviiniä, jos siltä tuntuu. Ihan vain, koska pystyn. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!