Kävin äsken puolen tunnin lenkillä hakemassa energiaa ja liikkuvutta kroppaan. Eilinen kävelylenkki jäi välistä, ja kostautui yöllä/aamulla, kun en meinannut päästä sängystä ylös. Tämä siitä huolimatta, että olen kiltisti tehnyt jumppaliikkeitä kaksi, kolme kertaa päivässä. Ei varmaankaan olisi huono juttu käydä vielä toisella kävelylenkillä illalla, vaikka ihan pienellä. Lenkillä tajusin sen, että haluan koiran. Nyt heti. O-ou...

No se sairaalakertomus. Viime viikon tiistaina aamulla klo 7 piti olla sairaalassa, joten sinne se matka vei miehen kuljettamana. Hetki odottelua, ja sain sairaalavaatteet vaihdettavaksi, sitten hoitaja tuli kysymään "haluanko" esilääkitystä. Haluanko?!?!? Enhän edes tiedä, mitä se on tai miksi sitä annetaan! No olisi kuulemma Diapamia, eli rauhoittavaa. Ju ei ole tarvetta, viekää miehelle odotusaulaan... Miulta lähtee Diapamista kaikki taju ja kontrolli, kerran elämässäni olen sitä saanut. Jos voin välttää, niin kiitos mielellään. Kun olin saanut vaatteet vaihdettua ja omaisuuden merkittyä, ja ranteeseen isketty sairaalaranneke, pääsin mukavien eläkeläissetien kanssa istumaan omaan odotustilaan ja no, odottamaan. Miulla oli kaverina sairaanhoitajaopiskelija, ja jostain syystä tuntui tosi kivalta, että joku seurasi mukana leikkaussaliin, sieltä heräämöön ja vielä osastolle. En ollut ihan "yksin". Heräämöön kävelin omin jaloin, siellä komennettiin istumaan sängylle ja hetken päästä anestesiahoitajat tulivat omien ohjeidensa kanssa. Potilas pötkölleen ja sitten mentiin kohti leikkaussalia!

Kamala paikka. Tai enhän minä siitä muuta nähnyt kuin katon, lamput ja ihmiset joita muuten oli melkoisen monta.Kädet sidottiin levälleen sivuille, ja sitten hoitaja laittoi kanyylin paikalleen. Seuraavaksi tuli anestesialääkäri, ja olin hetkessä tolkku pois. Ihan siis tosiaan varmaan alle minuutissa. Otin katosta kiintopisteen mitä tuijotin, ja kun lääkäri aloitti lääkkeen antamisen, miä laitoin vapaaehtoisesti silmät kiinni ja nukahdin ihan hetkessä. Leikkaus kesti nelisen tuntia, heräsin 11.45 heräämössä kun joku kysyi olenko hereillä. Tiukkaa teki, mutta olin ja pysyin. Mieli olisi tehnyt jatkaa unia, mutta aloin heti puristella käsiä nyrkkiin ja auki, heiluttelin varpaita ja liikutin jalkoja. Kaikki osat toimi ja tallella, ja leikkauksessa oli kadonnut juuri ne osat mitä pitikin. Tunnin verran vietin aikaa heräämössä, sitten alkoi matka osastolle. Siellä pääsin kahden hengen huoneeseen. Loppupäivä meni enempi tai vähempi nukkuessa, sängystä en edes yrittänyt ylös ennen iltaa. Mies kävi pari kertaa moikkaamassa ja hoitajat sitäkin useammin. Happisaturaatio oli matala, joten sain happiviikset nenään. Lisäksi kummallakin puolella oli dreenit (jotka osoittautuivat vihollisiksi), joihin mahdoliset kudosnesteet valuivat. Kipuja ei ollut, mutta doping oli myös kohdallaan. Teki vaan mieli nukkua ja nukkua. Puhumisesta ei tullut oikein mitään, koska leikkauksen ajan miulla oli ollut happiputki suussa, kurkku oli kipeä ja ääni käheä.

Vasta illalla seitsemän maissa sanoin hoitajalle, että on pakko yrittää pystyyn ja mennä vessaan, vaikka ei tunnnukaan siltä, että olisi tarvetta. No enhän minä päässyt sängystä itse ylös en sitten millään. Hoitajan oli pakko auttaa, ja myös taluttaa vessaan. Pirullisen hankalaa! Ja vasenta kättä ei voinut liikuttaa oikeastaan ollenkaan, koska heti teki kipeää tikeissä (myöhemmin tajusin, että ei ne tikit nipistelleet, vaan dreeni). Ensimmäinen yö sairaalassa meni puoli-istuvassa asennossa pötkötellen, hirveästi hikoillen ja kuunnellen muiden potilaiden kutsukelloja. Hoitajat eivät kyllä sinä yönä paljon kahville ehtineet, saivat juosta koko ajan. Osasto tuli aivan täyteen, keskiviikkona potilaita oli jopa ylipaikoilla käytävillä ja aulassa. 

Minä en pystyyn päässyt vielä keskiviikkonakaan, ja kun fysioterapeutti tuli antamaan jumppaohjeita, oli pakko tunnustaa, että vasenta kättä ei kertakaikkiaan kärsi liikuttaa yhtään. Tässä vaiheessa olin jo tajunnut, että syyllinen oli se dreeni. Muoviputki kainalossa ei todellakaan tuntunut kivalta. Vasen käsi oli oikeastaan käytettävissä vain kyynärpäästä alaspäin, ja ihan pieni liikkeitä, mitä pystyi tekemään niin, että käsivarsi pysyi kiinni kyljessä. Lääkäri ei kuitenkaan lupaillut dreenin irrotusta, koska sinne oli valunut 125 ml mömmöä. Pitää kuulemma olla alle 100 ml, jotta dreeni irrotetaan. Onneksi sentään oikealta dreenin sai pois keskiviikkona, se vähän helpotti. Kun ilmoitin lääkärille, että dreenin kanssa en sitten lähde kotiin, niin oltiin melkein tukkanuottasilla asiasta. Lääkäri alkoi julistaa sairaalabakteereista ja kaikesta mahdollisesta ja että dreeniä voi joutua pitämään jopa viikon. Minä siihen, että ihan sama, tänään en kotiudu ja tuo dreeni ei miun kanssa kotiin lähde. Sanoin, ettei miulla ole ketään auttamassa vaan olen päivät yksin, ja dreenin kanssa kädettömänä en pärjää. Kova kovaa vasten, ja lääkäri tuli siihen lopputulokseen, että ehkä on parempi olla vielä yksi yö sairaalassa. Kiitos.

Joten jäin siis vielä toiseksi yöksi sairaalaan jännittämään, saanko seuraavana päivänä viholliseni dreenin pois vaiko enkö. Siihen kun oli valunut jo keskiviikkona aamupäivän aikana 30 ml, ja seuraava tarkistus olisi vasta torstaiaamuna klo 6. Kääk! Yö meni kuitenkin hyvin, ja kun hoitaja tuli kuudelta tarkistamaan tilanten, oli pussissa vain hieman reilu 30 ml nestettä. Jihuu!!!! Seuraavaksi sitten odottamaan lääkärin kiertoa ja lupaa dreenin poistoon, sekä siteiden aukaisemiseen.

Olo alkoi olla varsin hehkeä, kun pesulle ei ollut päässyt tiistaiaamun jälkeen. Sitten ihana nuori, komea mieslääkäri lopulta tuli tarkistamaan tätin tilanteen, ja hoitajat alkoivat availla siteitä. Teippi oli syönyt ihon rikki useammasta kohtaa, ja näistä kohdista valui verta ja kudosnestettä. Mutta nou hätä, muuten tilanne vaikutti hyvältä. Siihen asti, että lääkäripoika ilman varoitusta painoi poistetun rinnan haavojen reunoja, ja saikin seuraavaksi väistää potilaan oikeaa suoraa. Sattui ihan **** paljon! Onneksi lääkäriä vain nauratti, ja seuraavalle kierrokselle osasin jo varautua tilanteeseen ja keskittyä taas johonkin muuhun kuin lääkärin lyömiseen. Sain luvan dreenin ja kanyyliin poistoon, sekä kotiuttamisluvan. Jihuu! Ja kun hoitajat irrottivat dreenin, taivas aukesi. Vasen käsi alkoi heti toimia ja elämä muuttui helpoksi. Innokkaasti aloitin heti jumppaliikkeet, ja sain kuin sainkin kädet nousemaan jopa pään päälle. Tosin silä seurauksella, että dreeninaukosta, laastarista huolimatta, valui niin paljon kudosnestettä, että vaatteetkin kastuivat. Sitten sainkin yhden päivän jumppauskiellon. 

Vaan kyllä oli ihanaa kun mies tuli kahden aikaan iltapäivällä hakemaan kotiin. Autoon meneminen oli työn ja tuskan takana, enkä saanut ovea perässäni kiinni. Turvavyötä piti pitää kaksin käsin irti kropasta, ja kaikki kuopat tuntuivat. Mutta kotiin selvittiin. Mies lähti takaisin töihin, ja minä jäin itsekseni ihmettelemään että mitäs nyt. Väsytti ihan hirveästi, mutta en uskaltanut käydä sänkyyn pitkäkseni, koska en ollut varma, pääsisinkö sieltä itse ylös. Sairaalassa välillä pääsin, enimmäkseen en, vaan hoitajat joutuivat auttamaan varsinkin jos sängynpääty oli ala-asennossa. Joten rakentelin itselleni pesän lasten nojatuoliin jossa on kallistuva selkänoja ja jalkatuki, kiskaisin peiton päälle ja torkuin siinä. Mies toi tullessaan pizzaa, joka maistui sairaalaruokien jälkeen suurelta herkulta.

Vielä perjantainakaan en päässyt omin voimin sängystä ylös, vaan mies joutui auttamaan. Ja kun se lähti lasten kanssa anoppilaan viikonlopuksi, miut roudattiin oman äidin luokse "vahdittavaksi" kuten lapset sanoivat. Nyt selviän jo ylösnousemuksista ihan omin avuin, joskaan helppoa se ei ole. Kädet nousevat joka kautta sinne minne pitääkin, tosin vähän joutuu koukistamaan kyynärpäistä eli liikkeet eivät ole ihan puhtaita. En saa tavaroita ylimmiltä hyllyiltä koska liikeradat ovat liian lyhyitä, mutta toisaalta en myöskään saa mitään sieltä alimmilta hyllyiltä, koska kumartelu on kielletty. Polvet ja vatsalihakset saavat nyt treeniä kun kädet ja rintalihakset ovat pois pelistä!

Perjantaina jouduin vielä iltapäivälä käymään varmuuden vuoksi päivystyksessä, kun vasen käsi alkoi puutua. Kirurgi (se sama jota meinasin lyödä) arveli, että on varmaan ihan normaalia leikkauksen jälkeistä puutumista, mutta komensi kuitenkin näyttämään käden. Oli hukkareissu, mutta matkoineen vei sen viisi tuntia. Ja tulipahan mielenrauha. Oikea puoli pelittää ihan normaalisti, mutta vasemmalla on edelleen pientä puutumista ja tunnottomuutta, joskin samanaikaisesti tuntoyliherkkyyttä jossain kohdissa kainaloa. Haavat paranevat kuten pitääkin. Olo on tylsistynyt, kun vain istun sisällä lukemassa kirjoja ja tuijotan televisiota. Yritän selättää tylsyyden muistuttamalla itseäni siitä, että viikon päästä tämä hiljaisuus ja rauha on ohi kun lapset palaavat kotiin. Sitten ei lueta ja tuijoteta telkkaria. Ellen lähde vielä viikoksi itse evakkoon. Katsotaan, mikä on kunto.

Kipulääkkeet (Burana ja Panadol) ovat kohdillaan, olen nyt parina päivänä yrittänyt jättää päivälääkkeet pois. Ei ole vielä onnistunut, sillä vaikkei mitään suurempia kipuja olekaan, niin liikeradat alkavat lyhentyä ja yläkroppa "jäykistyy" jos sen päivälääkkeen jättää ottamatta. Eli otetaan nyt ainakin tänään vielä kiltisti kolme annosta, sitten voisi taas yrittää jättää sen yhden kierroksen pois ja pärjätä kahdella. Kyl se siitä. (tulipas pitkä postaus)