Minulle on suunnasta jos toisesta tuputettu vertaistukea. Myös sairaalasta. En ole kokenut sitä tarpeelliseksi, enkä ole sitä halunnut. Äsken luin Yhteishyvästä rintasyöpätarinoita ja tajusin miksi kieltäydyn puhumasta sairaudestani saman kokeneiden kanssa.

Ensimmäinen syy on se, etten jaksa kantaa enää yhtään enempää kuin minulla nyt on kannettavana. En jaksa tukea ketään muuta vastaavassa tilanteessa olevaa, voimani eivät riitä siihen. Aloin itkeä jo noista artikkeleista.

Toinen syy on se, etten halua tuntea katkeruutta niitä kohtaan, jotka ovat jo parantuneet. En halua ajatella, että minä en ehkä parane, kun tuo tuossa porskuttaa vaan. Vaikka olen päättänyt parantua, niin vielä en ole terve. Joten en halua keskustella niiden ihmisten kanssa, jotka ovat sairauden jo selättäneet. En vain halua.

Nyt minut on leikattu ja kaikki näyttää hyvältä. Kirjoitan "sairaalakertomuksen" kunhan jaksan. Nyt yritän parannella haavoja.