Ajattelin, josko Oma kanta-palvelusta löytyisi jotain lisätietoja, mutta ei. Erehdyin sitten lueskelemaan syöpätarinaani lääkäreiden sanoin. Älkää muut tehkö samaa virhettä! Se oli sen verran karua luettavaa, että istun täällä nyt silmät kyynelissä miettimässä mitä olisi voinut tapahtua, vaikkei onneksi tapahtunut. Ja miten lähellä kaikki on ollut mennä pieleen silloin alussa. Pahinta oli viimeisen kontrollikäynnin ensimmäinen lause: "erittäin korkea uusiutumisriski". TÄTÄ en halunnut tietää! Olen nyt terve, voin erittäin hyvin ja kaikki on kunnossa. Mutta ottipas tiukille taas tämä pirulainen. Pääseeköhän siitä koskaan eroon?

Kirje tuli jo alkukesästä. Ihme, että löysi perille! Siinä oli nimittäin 8 vuotta vanha nimi ja 10 vuotta vanha osoite. Perille se silti tuli. Kun soitin HUSin keskukseen päivittääkseni yhteystietoja, se ei sujunutkaan kuin elokuvissa... Kirjoitan siitä lisää toiste, jos en jo kirjoittanut. Kesän olen vain nauttinut elämästä, ja vielä jatkan. Kyllä tässä enemmän tulee tartuttua asioihin nyt heti eikä vasta 15. päivä! Elämää pitää elää nyt. Kesä voisi vielä jatkua miun puolesta pidempäänkin, yhtään en haikaile takaisin töihin vaikka hyvin siellä viihdynkin. Mutta niin se vain on, huomisaamuna pitää taas alkaa pakertaa. Joten nyt unille!

Aamutallista olen tänäänkin hakenut yi 6000 askelta klo 5, enkä edes ehtinyt tehdä kaikkia hommia kun oli kiire junaan ja töihin jotka alkaa klo 8. Onneksi näitä aamuja ei ole kuin yksi viikossa, yleensä riittää että olen perillä vähän myöhemmin. Vaikka tänään oli rankka aamu ja päivästä tulee pitkä, niin silti nautin tästä. Ja nautin suunnattomasti siitä tiedosta, että kunto kohoaa koko ajan. Nyt on tallissa 2 hevosta, kohta 16. Jos ei siinä ala heppatytön kunto kasvaa, niin missäs sitten? =)

Eilinen kontrollikäynti sujui odotetusti, veriarvot hyvät ja TT-kuva puhdas. Seuraava kierros toukokuussa!

Ja kunnonkohotuskampanja saa todellisen lisäbuustin, kun hevoset muuttavat tässä kuussa omaan, IKIOMAAN (no, pankin...) talliin!

Viimeiset pari kuukautta on mennyt näin. Itken kaikesta ja kaikkea. Ihan vaan siitä ilosta, että olen olemassa ja pysyn olemassa. Miun elämä menee eteenpäin. Sain vakituisen työpaikan, juuri sieltä mistä halusin. Ensi viikolla pitäisi tehdä kaupat hevostallista, juuri siitä minkä halusin. Sain joululahjaksi pianon jolla olen saanut pimputtaa Sylvian joululaulua yhdellä kädellä, juuri kuten halusin. Ja minä olen terve. Juuri kuten halusin. Sanat eivät riitä kertomaan tätä onnen ja helpotuksen tunnetta, mikä puristaa rintaa ja pyrkii ulos jatkuvana itkuna, ilosta ja surusta. 

Ja Anne, kohtalotoverini. Pysy vahvana. Elä kaikki tunteet läpi ja nauti kaikesta, vaikkei se herkkua olekaan. Ajattele se väsymys mahdollisuutena lukea, katsoa elokuvia, nauttia kaikesta siitä mihin ei terveenä ole aikaa (sillä rajoitteella, että mitä nyt sitten kykenee tekemään). Siulla on nyt pahin takana! Sädehoito on sytostaattien jälkeen ihan pala kakkua. Sen jälkeen iskee suunnaton väsymys ja uupumus ja voimattomuus. Fyysinen kunto on nolla, psyykkinen kunto kysymysmerkki. Mutta siitä alkaa nousu! Ensimmäiset TT-kuvat sitten kesällä varmaankin, ja ihan mieletön jännitys ja hermostus kun odottaa tuloksia. Ja voin muuten kertoa, että se ei helpota myöhemminkään, miulla seuraavat kuvat ensi viikolla, ja hepuli on jo alkanut. Se pahuksen piru tuossa olkapäällä kyselee, että mitäs jos... Ja miä koitan vetää sitä turpaan, jotta olisi hiljaa. Keskityn kaikkeen tähän hyvään, ihanaan ja onnelliseen. Juon arkenakin kuohuviiniä, jos siltä tuntuu. Ihan vain, koska pystyn. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Töissä olen saanut ihan loistavaa palautetta. Hymyilin eilen koko pävän, kun luin arvioinnit. Ja ne ovat nimenomaan minun persoonaani liittyviä kiitoksia. Kiireestä ja stressistä huolimatta olen onnistunut hyvin, ja olen siitä iloinen ja onnellinen! Elämänmyönteisyyteni ja innokkuuteni on tarttunut. Jihuu! Minun "asiakkaani" näkevät, että teen sitä mitä rakastan ja viihdyn työssäni. Lisäksi olen tässä polkaissut pystyyn osakeyhtiön, teettänyt pohjapiirroksia ja kustannuslaskelmia, kirjoittanut liiketoimintasuunnitelmaa, laskenut silmät ristissä laskuja Excelillä, juossut pankeissa, saanut lainalupauksen, opetellut käyttämään Hyrrää ja vääntänyt papereita Elyyn. Oma yritys joka työllistää sekä minut että pari ulkopuolista, on ihan kohta todellisuutta. Ja on tässä koettu sekin ihme, että ulkona ihan oikeasti on paistanut aurinko, eikä ole satanut. Joten: elämä on ihanaa!

KYLLÄ - sytostaattihoidot ovat superrankkoja, ja ne tekevät todella sairaaksi. Niitä on kuitenkin vain rajallinen määrä, ja ne ovat todella tehokkaita. Ymmärrän, miten jollakulla tulee halu jättää leikki kesken. Mutta kun niitä tosiaan on vain se rajallinen määrä! Ne loppuvat (useimpien kohdalla) joskus! Artikkelin Leenalla pääsyy sytostaateista kieltäytymiseen oli se, että tukka putoaa, hän ei halunnut olla kalju. Joten:

EI - en missään nimessä hyväksy hoitojen keskeyttämistä vain siksi, että ne ovat rankkoja, vielä vähemmän sitä, että niistä kieltäydytään ulkonäöllisistä syistä. Ja tämä on kuulemma ihan normaalia!!!!! Hoitojen aikatauluja myös sovitellaan paremmin töihin ja lomiin sopiviksi. Aina pitäisi mennä sairaus (tai tavoiteltu terveys) edellä!

Tulen todella, todella, TODELLA vihaiseksi, kun luen tai kuulen Leenan tarinan kaltaisia juttuja. Siis ihan oikeasti! Kyllä, meidän syöpäpotilaiden pitää taistella. Me emme saa antaa periksi ja luovuttaa, koska olemme itse vastuussa itsestämme. Syytä ei voi vierittää lääkäreiden harteille "kun lääkärikin sanoi, että se on 50/50 auttavatko sytostaatit" (lainaus Leenan kommentti artikkelissa). Prkl siitä otetaan sitten selvää! Koska aika usein ne auttavat, niin rankkoja kuin hoidot ovatkin ja niin sairaiksi kuin ne tekevätkin. Edelleen, ne loppuvat jossain vaiheessa, ja siinä välissä on hyviäkin viikkoja.

Ja minulle on ihan turhaa tulla sössöttämään, että "olen löytänyt Jeesuksen/Jumalan/armon/what ever ja olen valmis kuolemaan". Näinkö vähän nämä marttyyrit arvostavat omaa elämäänsä? Saipahan nyt Leenakin viisi minuuttiansa julkisuudessa, voi oikein lehdessä kertoa miten on valmis kuolemaan, vaikka ei ole tehnyt kaikkeansa voidakseen jatkaa elämistä. Jos hänen tilanteesa olisi ollut se, että syöpä oli jo lähtötilanteessa parantumaton, ymmärtäisin paremmin. Mutta ei, lähtötilanteessa homma oli vielä hanskassa ja hoidettavissa. 

Leena myös tilittää, ettei kukaan kertonut, että rinta voidaan myöhemmin rakentaa uudelleen. Aha. No, miulle tämä ainakin on ollut selvää alusta asti. Otinko asiasta itse selvää, kertoiko sairaalan rintahoitaja, kirurgi vai joku syöpäpolilla tai proteesia hakiessa syöpäyhdistyksen täti, sitä en muista. Mutta kyllä tietoa on ollut. Syöpäpotilaille lisäksi jaetaan valtavat niput erilaisia oppaita ja esitteitä, jos niitä vain viitsii lukea, niin tietoa kyllä on saatavilla. Jopa minä tiedän, että kaksi vuotta leikkauksesta voidaan tehdä uusi rinta, ja viisi vuotta leikkauksesta imusolmukesiirto. Ja molemmista operaatioista on koko ajan keskusteltu lääkärinkin kanssa. Kaikille minua hoitaville on täysin selvää, että nämä operaatiot tehdään. Ihan kuten alusta asti meille kaikille oli selvää, että koko rinta poistetaan, ei vain osia siitä "ulkonäöllisistä syistä".

Tiedän, minä olen taistelijaluonne. Olen aina ollut. Ja olen aina sietänyt huonosti luovuttajia, joilla on heikko itsetunto. En ole besserwisser, vaan hyvinkin usein väärässä ja uskallan sen myöntää. En myöskään yleensä arvostele ihmisiä julkisesti (enkä varsinkaan näin nimimerkin takaa huutelemalla), mutta nyt on pakko. Ihminen, joka osallistuu roosanauha-kampanjaan kertomalla noin typerän, pinnallisen marttyyritarinan, on ÄÄLIÖ. Leena, SINÄ olet se ääliö. Olet itse vastuussa itsestäsi ja hoidoistasi, eivät lääkärit. Toki hoitojen onnistumista kukaan ei voi taata, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tekisi mieli sanoa vielä muutakin, mutta niiden asioiden sanominen julkisesti voisi ehkä myöhemmin kaduttaa. Joten lopetan tähän. *emoji, jolla on kulmat kurtussa ja savu nousee korvista* AAAARGH!